ASENNE RATKAISEE




 Aamulla olo oli energinen, edessä työpäivä ja illalla salijuttuja. Protskulla ladattua suklaa-kaurapuuroa, mansikoita ja tummapaahtoa. Tiukan aikataulun vuoksi lyhyehkö lenkki koirien kanssa ja lounasta naamariin. Takuu varma lataus päivään, joskin oli hieman vaikeaa peitellä harmistustaan kauniin aurinkoisesta talvipäivästä, joka olisi ollut täydellinen laduilla sivakointiin. Sen sijaan, että pääsisin moisesta nauttimaan, viettäisin päiväni liikennemyymälän keittiössä rasvalta käryten ja tienpäällä reissaajille ruoka-annoksia kooten. Pidän kyllä työstäni, mutta silti saa vähän harmistua ja olisihan se melko tekopyhää väittää, etteikö sitä mieluummin nauttisi ulkona olosta. :D




En ole hiihtänyt vuosiin, mutta tänä talvena olen huomannut ajattelevani hiihtämistä joka kerta kun ulkona on aurinkoinen sää. Nauroinkin työkaverilleni, että olenko tätiytymässä ja tämäkö on sitä paljon puhuttua aikuisuutta kun aika alkaa kullata muistot ala-asteen hiihtotuntien jättämistä traumoista. Jestas, että minä vihasin hiihtämistä! Tai no, melkeinpä kaikkea muutakin liikuntaa. Olin hidas, aina viimeinen, aina nurin ladulla ja mulla oli vielä rumimmat suksetkin. Mieltä ylentävät muistot siitä kun itse olet edennyt muutaman sata metriä ja luokan priimukset pyyhältävät lenkiltä jo takaisin päin, eivät ole olleet omiaan motivoimaan kokeilemaan uudelleen tuota koko kansan talviurheilulajia. 



No, mutta mites se sali sitten? Työpäivät ovat venyneet viime aikoina. Tänään meni ylitöiksi hieman reilun tunnin ja olin niin väsynyt kun illalla istahdin autoon, että vajaan tunnin ajomatkan jälkeen päätin skipata salin ja valita kodin. Ajatus omasta sängystä houkutteli pehmoisuudellaan ja työpäivän aikana kipeänä kiukutellut selkäkin vaati oikaisua. Huomenna sitten, sellainen väsyneen ihmisen lupaus. Onneksi nykyään osaan lunastaa lupauksiani jo hieman tyydyttävämmin. 

Siispä salin sijaan vietin iltani kotona koneella, kiroten sen hitautta ja haaveillen uudesta. Tahtoisin sen heti niinkuin aina kaiken, mutta koska olen päättänyt opetella malttamaan, yritän aikuismaisen kärsivällisesti harkita ostopäätöstä. Nukun yön yli ja sitä rataa, mitä näitä nyt on. Mietin myös salitreenejä huonon omatunnon kolkutellessa. Koneelta jotain selatessani löydän arkistojen ei-niin-helmiä kuvia, jotka kuitenkin hieman lohduttavat huonoa omatuntoa. Onhan tässä jotain saatu aikaiseksi. Kuvien katsominen antaa jälleen uutta potkua. 

Tammikuu 2014 | Tammikuu 2016 

Kuvia katsoessa mietin olemustani. Sitä, miten paljon se on muuttunut. Asenne noiden kuvien takaa on niin eri, ettei uskoisi voivan puhua samasta henkilöstä. Huomaahan sen jo tuosta tavasta pönöttää tasapaksusti kyyryssä. 
Muistan hyvin miten ahdistunut olin, vihasin itseäni ja vartaloani. Huomaan olevani noissa uudemmissa kuvissa paljon rennompi ja eläväisempi, vihdoin lähempänä sitä ihmistä, joka olisin pohjimmiltani ollut, mutta olin liian lukossa ollakseni oma itseni. Noiden kuvien aikaan asenteeni ja itsetuntoni oli surkea. Kaikki olisi pitänyt saada näkemättä yhtään vaivaa. Selittelyitä, syitä, tekosyitä ja paljon suklaata. Toisinaan myös pizzaa, useimmiten hesen drive-in luukulta mättöä ja vielä vähän lisää suklaata. Liikkuminen oli paholaisen keksintö. Kuka siitä muka voisi nauttia? Keitä ovatkaan ne oudot tyypit niissä blogeissaan, jotka liputtavat treenaamisen ja terveellisten elämäntapojen puolesta? Hehkutetaan miten huippu hyvä fiilis siitä tulee kun pyyhältää aamulla tyhjällä vatsalla lenkille ja illalla puntille paukuttelemaan enkkoja. No, kun ei vaan tullut, vitutti ja väsytti kokoajan. Olisihan sitä tahtonut nauttia, mutta ei vaan onnistunut löytämään tekemisen iloa. Olin kuitenkin kiinnostunut sivustaseuraaja, mutta en valmis tekemään mitään. Silti kaikki se opiskelu kannatti, aina tarttui jotain matkaan ja imin itseeni tietoa mukanani haave paremmasta minästä. Vaikka olen melko äkkipikainen ja kaikki-heti-mulle-nyt ihminen, jotkin suuret asiat vaativat ensin hieman pureskelua ja ajatustyötä. Pitää tuumailla, niin kuin isä aina tekee.

Sitten siinä jossain vaiheessa asenne päivitettiin uudelleen ja tajusin, että kyllä vain - tästähän voi nauttia! Kun unohtaa pakkopullan (suklaan ja monen muun) ja tekee tekemisen riemusta, ei sen pakosta. Toivottavasti tällä asenteella mennään jatkossakin. Olen treenannut sinnikkäästi kotona lokakuusta saakka. Joulun seutuun tuli puoli tarkoituksellisesti parin kilon suklaarepsahdus. Hups.. No, nyt kohti kesää ja opettelemaan jälleen punttihommia. Olen vain innoissani siitä, että tällä kertaa pääkoppakin on mukana projektissa enkä joudu raahaamaan salille pääni sisällä kiukuttelevaa pientä lasta, joka on itkupotkuraivarin partaalla. 

Palatakseni vielä siihen hiihtämiseen ja sen lähes symboliseen merkitykseen liikunnanvihaamisessani, en muutaman vuoden takaisista ennakkoluuloistani huolimatta tosiaankaan ole liian vanha oppiakseni uusia temppuja. Voi olla, että siinä sivussa tätiydyn, mutta ennemminkin tahdon kokea uudesta näkökulmasta niitä asioita, joita pienempänä vihasin. Melkoinen temppu olikin, että sellainen määrä vihaa liikkumista kohtaan voidaan muuntaa positiiviseksi tahdoksi nauttia joka hetkestä. Tänä vuonna katsotaan, mihin tätä kroppaa voi kehittää!




Mukavaa lauantaita kaikille! Jos luit tämän tekstin tai piipahdit blogissani, jätä ihmeessä itsestäsi merkki kommenttiboxiin. :)

Voit tutustua myös toiseen blogiini osoitteessa http://turpaterapeutit.blogspot.fi .

Ei kommentteja

Jos vierailit blogissani, jätäthän terveiset!

Kiitos kommentistasi! ♥

Back to Top