MINUN MATKANI - KERTOMUS KIUSAAMISESTA


"Avatakseen uusia ovia, täytyy sulkea entisiä.."

Minun tapauksessani tahdon käydä lyhyesti läpi historiaani, voidakseni jatkaa eteenpäin. Tämä on kertomus siitä, miksi minä olen ollut ylipainoinen, huonosti voiva nuori nainen. Tämä on kertomus siitä, miten ollaan tultu tähän päivään, jolloin voin vihdoin yrittää oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.







 

Elokuussa 1989 syntyi potra punapää. Vuotiaana isä sille broilerin koipea ja lihapiirakkaa vauvansoseen sijaan syötti ja tuolloin varmaan alkoi rakkaus syödä enemmän kuin on tarpeen. Lapsi rakasti liikkua sellaisella lapselle luontaisella tavalla, mutta rakasti myöskin olla kotona ruoka-aikaan. Aina sitä pilkattiin miten se on tyhmä ja lihava eikä mikään liikunnan määrä kuluttaisi sitä kalorimäärää minkä se syö. Ja tyttö turvautui vielä enemmän siihen ainoaan asiaan, jonka osasi; syödä. Niin se on tehnyt aina ja elää ruuan kanssa melko leiskuvassa viha-rakkaussuhteessa.


"Kuka v*ttu tuo on?" älähti avopuolisoni tämän vuonna 2013 otetun kuvan nähdessään. Se on kohtuullisen hyvä kysymys. En itsekään tunnista itseäni. Viime aikoina olen ajatellut paljon elämäni matkaa sen alkuajoilta tähän päivään. Vasta nyt 26-vuotiaana minä alan päästä sinuiksi itseni kanssa, mutta matka on ollut rankka ja kuluttava, vaikkakin hyvin opettavainen. Vuosia olen ollut hukassa kropassa, joka ei ole tuntunut olevan omani enkä ole päässyt oikeuksiini ulkokuoreni vuoksi.

Vuonna 2012

Tuskin elämässä mikään asia on ollut minulle niin vaikeaa kuin syöminen ja oman kropan hyväksyminen. Minä kuvaa ei ole olemassakaan, olen vain aina ollut sitä mitä minulle on kerrottu minun olevan. Lihava, ruma, amatsoni, Quasimodo. Olen se tyttö, jolle mummo osti 5XL:n kesätopin ala-aste ikäisenä vain vittuillaakseen koostani ja muistuttaakseen kuinka sisareni ovat minua hoikempia ja saavat nätit mekot. Se tyttö, jota isä kielsi polkaisemasta rautaisen rengasavaimen päälle, ettei se mene poikki ja käski hoikemman ystäväni tehdä sen puolestani. Se tyttö, jonka nykyinen avopuoliso käski ala-asteella koulubussin takapenkiltä "läskin emakon painua pois kun ei bussiin muita mahtuisi". Se tyttö, jolle aikuiset sanoivat päivän uimisen ja leikkimisen jälkeen, ettei Idan kannata ottaa grillimakkaraa, ettei tule kulutetut kalorit takaisin. Sen sijaan, että joku olisi opastanut, mitä sitä sitten pitäisi syödä, elämäni esimerkki aikuiset vain pilkkasivat. En syytä ketään, mutta tahtoisin kysyä; miksi?

Vuonna kuka-muistaa-mikä..

 Kamalinta on, etten meinannut alkuun ymmärtää, miksi minua niin kovin pilkattiin. Se on tämä ihmisen mieli, joka on voimakas ja vaikea hallittava. Olin pohjimmiltani iloinen ja positiivinen siitä huolimatta, että minua lytättiin aika tavalla. Oma positiivisuuteni elämään loi minulle mielikuvan ihan toisenlaisesta minästä, ei siitä, joka peilistä katsoi. Mielentilani ei ollut yhdistettävissä siihen kroppaan, kunnes lopulta aloin alistua kohtalooni kun minulle oli tarpeeksi selväksi tehty, että olen helvetin lihava ja ruma. Menin lukkoon, sulkeuduin ja aloin pelätä ihmisiä ja vihata itseäni. Koko ikäni näihin päiviin saakka elin sen ajatuksen ehdoilla, että minä olen täysin tarpeeton ja turha ihminen, koska olen lihava enkä erityisemmin kauniskaan. Kiusaaminen on vaikuttanut koko elämääni ja tulee varmasti vielä kauan vaikuttamaan ihan tahtomattanikin. Pelkoon on kaatunut monta haavetta ja unelmaa, mutta ennen kaikkea se kadotti vuosikausiksi sen ihmisen, joka olen pohjimmiltani. 

2010

Koska suhteeni ruokaan on elämäni alkuajoista asti ollut hyvin epäterve, en koskaan onnistunut laihtumaan vaikka toivoin sitä enemmän kuin mitään. Välillä olin joitakin aikoja syömättä, sitten söin senkin edestä. Ennen ruoka oli ollut juhlaa ja nautintoa joka päivä. Sitten siitä tuli samanaikaisesti lohtu ja vihollinen, joka hallitsi elämääni tahtomattani. Suhteeni ruokaan on kuin sairas parisuhde, jossa tiesin, että minun kuuluisi lähteä eikä toinen tee minulle hyvää, mutta en vain pystynyt. Asiaa hankaloitti se, että minun suurin ongelmani on samanaikaisesti asia, jota tarvitaan henkensä pitimiksi.

 Pakenin masennusta ja ahdistusta myös bilettämiseen ja alkoholiin. Siinä missä nykyään tunnen rajattomuutta, onnea ja vapautta liikkuessa, ennen sain sen vetämällä kunnon kännin tai mättö-överit. Sillä erolla tietenkin, että tästä seurasi huonoa oloa ja morkkista, toisin kuin liikunnasta. Alkoholin vaikutuksen alaisena en vain pelännyt ja ujostellut ihmisiä samalla tavalla kuin selvinpäin ja piti ottaa suojahumala, että saattoi kohdata uusia ihmisiä ja valmistautua siihen, miten he kommentoivat vartaloani. 

 2006

2012, vuosi jonka elin pizzalla ja suklaalla ja itkin syödessäni kanasalaattia.

Todellisuuden pakeneminen ruokaan ja biletykseen aiheutti ongelma vyyhdin, joka vain paisui paisumistaan kunnes tuli vastaan risteys, jossa oli aika valita mihin suuntaan minun elämäni kulkee. Annanko sen ujon, ruokaan ja alkoholiin turvautuvan ja masentuneen Idan olla oman elämäni hallitsija vai potkaisenko sitä persuuksille ja annan sen elämäniloa pursuavan Idan päästä valloilleen etsimään kroppaa, jossa se viihtyy? Mittani oli tullut täyteen ja oli alettava opiskelemaan parempia elämäntapoja. Tiesin, ettei ratkaisua ole pikakuureista, olinhan yrittänyt niitä jo monet kerrat.


Juhannus 2014

Vuonna 2014 27.tammikuuta on otettu tälläiset starttikuvat. Projektini oli hiljalleen alkanut ja olin alkanut opiskella terveellisempää suhtautumista ruokaan. 


Ja tälläisessä kropassa elelin helmikuun 2016 puolivälissä... 



Kun kuvasin nämä, ajattelin, että kiristeltävää on vielä ihan pirusti, olenpa pulskistuneen näköinen... Toki onkin kiristeltävää, riippuu miten asiaa tarkastelee, mutta minä tajusin ensimmäistä kertaa eilen, että minä viihdyn kropassani. Se ei ole täydellinen, mutta ensimmäistä kertaa eläissäni sellainen, jossa keho ja mieli ovat löytäneet jonkinlaisen tasapainon. Sellainen, jossa minä voin taas olla se ihminen, joka olen sisimmissäni aina ollut. Sen asian hyväksymiseen on vain pitänyt käydä ääripäästä toiseen.



Kesällä 2015 kun näin ylläolevan kuvan, aloin paniikinomaisesti kontrolloida syömisiäni entistä enemmän vaikka tiesin jo hoikistuneeni todella paljon. Näin silti itseni todella lihavana. Hankala elämäntilanne laukaisi tarpeen kontrolloida edes jotain kun kaikki muu oli levällään. 

Viime kesän kamppailinkin vuosien syömisongelmieni jäävuoren huipulla. Söin kyllä huippu terveellisesti, mutta aivan liian vähän. Olin hoikempi kuin koskaan, mutta myös onnettomampi kuin ikinä ennen. Ainut mielihyvää tuottava tekijä elämässä oli yhä vain alaspäin hilautuva paino, mutta silti näin itseni kaameana läskinä. Alla olevia kuvia kesällä katsoessani itkin sitä, miksi en laihdu. Olin silti kikseissä siitä, että hallitsin syömistäni ensimmäistä kertaa elämässäni ja jaksoin elää melko vähäisellä energialla enkä tarvinnutkaan yltäkyltäisiä määriä sokeria ja rasvaa. 



Lopulta heräsin ja aloin ymmärtää, että ääripäästä toiseen meneminen ei tuo elämääni mitään hyvää. Vaikka olin opiskellut jo hyvän aikaa terveellistä syömistä, vasta kun sain PUREtreeni ohjelman käteeni viime lokakuussa olen löytänyt tavan syödä, joka todella sopii minulle. Menen nykyään hieman soveltaen, nautin elämästä ja koen viimein olevani oikealla tiellä. Pakko myöntää, että toisinaan vieläkin vaikeaa hallita kumpaakin elämäni varrella kokemaa ääripäätä, mutta alan oppia. 



Ennen kaikkea PUREn ansiosta rakastuin liikkumiseen ja treenaamiseen eikä innostus laantunut niin kuin aiemmin on käynyt eri ohjelmia kokeillessa. Kiitos siitä Nanna ja Kukka, että minä sain ohjenuoraa loppuelämäkseni ja pysäyttämättömältä tuntuvan tekemisen ilon!





Uusien elämäntapojen ylläpitäminen ja historiansa kanssa kamppailu on osa jokapäiväistä elämää, mutta minusta tuntuu ensimmäistä kertaa, ettei se ole raskasta, ainoastaan osa minua. Minusta on upeaa huomata itsestäni, että hymyilen kuvissa ja olen aidosti messissä. En enää ole siinä lukossa, jossa elin suurimman osan elämääni. Voin sulkea entisen elämän möröt kaappeihinsa, enää ne eivät saa pelotella minua. Voin avata vihdoin rohkeasti uusia ovia ja katsoa mitä niiden takaa löytyy. On ihanaa osata päästää irti taakasta, jota on kantanut vuosia. On ihanaa alkaa elää, tarvitsematta enää pelätä.

Ja jos voin jotakin tässä maailmassa tehdä, ettei kenenkään muun tarvitsisi koskaan käydä samaa helvettiä läpi, minun nähteni ei koskaan tulla kiusaamaan ketään. Se on aivan varma. 

10 kommenttia

  1. *halaus* Ihan kamalia kertomuksia lapsuudesta, ihan sattui lukea. Onneksi olet nyt missä olet, hirmuisen kauniin ja onnellisen näköinen nykypäivän kuvissa. Mikään noista kokemuksista ei ollut sinun vikasi! Toivottavasti asia on käsitelty myös avopuolison kanssa, aika karmivaa tekstiä häneltäkin. Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. ♥ On avopuolisoa joskus asiasta tullut muistutettua ja kovasti ollut pahoillaan siitä, ettei sen ikäisenä pojan kloppina paljoa tullut ajateltua mitä sanoo eikä varsinkaan osannut ajatella, miten suuri vaikutus sillä on toisen elämään. Hassua, että tuonaikaisista julmista sanoistaan huolimatta tämä samainen tyyppi on jo pian kahdeksan vuotta tallannut kanssani samoja polkuja riippumatta siitä, miltä näytän. :)

      Poista
  2. Rohkea kirjotus!! Hienoa että olet löytänyt oikean suunnan elämässä :) kaikkea hyvää ja tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
  3. Erittäin hienoa, että olet jo noin nuorena saanut jutun jujusta kiinni. Suurin osa vatvoo tuollaista ahdistustaakkaa keski-ikään asti, kunnes fyysinen (ja henkinenkin) stoppi tulee vastaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta voida huonosti - etenkään menneisyytensä vuoksi. Ja tässä maailmassa on nykyään niin valtavasti fiksusti ja lempeydellä esitettyä tietoa ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, että alkaa olla jo runsaudenpula. On ihan mahtavaa pysyä terveenä, timmeys on toki mukava etu. Koska omasta kropasta ei pääse eroon ja ajatuksiensakin seurassa saa olla vuorokaudet ympäriinsä, parempi tosiaan olla kaveri itsensä kanssa. Upean työn olet tehnyt ja hurjan kaunis olet!!

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Voi Iida rakas <3 Kuljin ala-asteen samoilla käytävillä kanssasi, aikuisen roolissa kylläkin. Voin vain kuvitella tuskasi, samaistuakin voin.
    Mun sydämen asia työssäni oli koulukiusaamiseen puuttuminen. Olet upea nuori nainen ,upea ollut aina. Herkkä heppatyttö �� Minusta tuli blogisi seuraaja,kirjoitat ja kuvaat hienosti.
    Kaikkea ihanaa elämääsi Iida <3

    VastaaPoista
  6. Voi Iida rakas <3 Kuljin ala-asteen samoilla käytävillä kanssasi, aikuisen roolissa kylläkin. Voin vain kuvitella tuskasi, samaistuakin voin.
    Mun sydämen asia työssäni oli koulukiusaamiseen puuttuminen. Olet upea nuori nainen ,upea ollut aina. Herkkä heppatyttö �� Minusta tuli blogisi seuraaja,kirjoitat ja kuvaat hienosti.
    Kaikkea ihanaa elämääsi Iida <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lenita kauniista sanoistasi. ♥ Minä muistan ala-aste ajat hyvin ja muistan myöskin joskus olleeni sinua kohtaan todella inhottava. Lapsen typeryyttä, mutta ei se tee siitä yhtään en hyväksyttävämpää. Anteeksi siis kaikki pahat sanani, jotka oli tuli lauottua omaa pahaaoloa purkaessa! Sitä on ollut niin kiusattu kuin kiusaajakin, onneksi elämä on opettanut rankalla kädellä ja auttanut ymmärtämään, etten halua vetää kumpaakaan roolia vaan hyväksyä niin itseni kuin kanssa eläjäni sellaisina kuin he ovat. :) Minäkin tutustuin sinun blogiisi, arvostan elämänasennettasi! Kaikkea hyvää tulevaan! ♥

      Poista

Jos vierailit blogissani, jätäthän terveiset!

Kiitos kommentistasi! ♥

Back to Top