ITSERAKASTA VAI ITSENSÄ RAKASTAMISTA?


Tykkään kertoa kohteliaisuuksia ja lietsoa hyvää ilmapiiriä. Ilahdun jos voin joillain teoillani tai sanoillani tehdä toisille hyvää. Aina ei ole ollut niin, sillä joskus olin kovin kateellinen hylkiö. Minua harvemmin kehuttiin enkä minä halunnut näyttää entistä huonommalta jos kehuin muita saamatta itse mitään takaisin. Onneksi pääsin tuosta kammottavasta kateudesta ja tajusin, ettei se ole minulta mitään pois vaan päinvastoin. Haluan muille kaikkea hyvää ja saan siitä itselleni paremman mielen jos voin sitä jakaa.

Kuitenkin tuosta kateudesta päästyäni tuli toinen haaste kohteliaisuuksien esiin tuomiselle, sillä en ole aina vastaanottajasta varma, haluaako hän niitä kuulla. Joskus olen kohteliaisuuden sanoessani saanut aika tyrmääviä reaktiota ja jäänyt hämmentyneenä miettimään, missä nyt meni pieleen. Kun ensimmäisiä kertoja uskalsin kehua jotain puolituttua ja erehdyin kertomaan miltei perätysten kaksi kohteliaisuutta, jäi haavi todella auki kun tytön reaktio olikin tympeä ja hieman ivallinen tokaisu "no onpa nyt kaikki niin ihanaa". Minähän olin vain kertonut mitä olin mieltä ja vielä täysin vilpittömästi haluten hyvää. Sen jälkeen meni vuosia, joiden aikana vältin kohteliaisuuksien sanomista.




Nyt myöhemmin olen miettinyt, että ehkä heitä vain vaivaa sama piirre kuin erästä tuntemaani ihmistä, joka ei osaa ottaa kohteliaisuuksia lainkaan vastaan. Hän menee aina lukkoon, vetää suojakilven päälleen ja miettii kohteliaisuuden saatuaan, olikohan tuo jotain häijyä ja järjestelmällistä herjan tekoa. Hän ei tunnu kertakaikkiaan näkevän itsessään mitään hyvää ja se on välillä rasittavaa ja haluaisin takoa sen päähän "haloo nainen, sinä olet kaunis!" Ainakin jollain omalla tavallasi.

Puhun siis tietenkin itsestäni. Viime viikonloppuna kriiseilin pahasti ja solvasin itseäni aamusta iltaan, kunnes lopulta havahduin. Enhän ikinä puhuisi kenellekään yhtä rumasti kuin puhun itselleni, miksi siis haukun ihmistä, jonka kanssa vietän koko elämäni joka ikisen tunnin? Miksi minä kuvittelen kaiken aikaa, etten ole ansainnut ainuttakaan kehua tai olisi väärin ottaa sellaisia ylpeästi vastaan? Miksi koen oloni inhottavaksi jos joku sanoo minulle kohteliaisuuden?


Eri blogeissa on kiertänyt postaus, jossa annetaan itselleen kehuja. Minä olen aloittanut sellaista monta kertaa, mutta aina eteen on jäänyt tyhjä paperi. Jos mietin vaikka pitäväni hiuksistani, niin sen jälkeen analysoin syyt miksei niin voisi sanoa. Onhan nuo vähän hamppuiset, tylsän väriset, kiillottomat... Lista voisi olla loputon. Tai olin ajatellut listavaani kepeästi pitäväni hymystäni, mutta sitten asiaa ajateltuani mietin, että eipä oikein pääse kehumaan kun onhan nuo hampaat aika kellertävät, vinossakin koko suu ja liian leveä hymy saa leuan näyttämään kulmikkaalta. Ja mitähän muut ajattelevat jos sellaista kirjoittaisin, olisinko heidän silmissään itserakas, koska hymyni ei ole välttämättä se kaikkein kaunein ja onhan tuo lettikin aika pöllähtänyt. Oikeasti.. Mitä hittoa..

Jostain syystä minä olen aina oppinut, että itsensä kehuminen tai kehujen vastaanotto hyväksyvästi on yhtä kuin itserakkautta. Sellaista minä kammoksun. Tiedättehän, sitä itserakkautta, josta puhuttaessa on selvää ivaa äänenpainossa; "se on niin itseään täynnä.. No onpa aika itserakas tyyppi". Se ei missään kohtaa tuo mieleen mitään positiivista. Vuosien kiusaaminen on tehnyt selväksi, ettei minulla ainakaan ole syytä itserakkauteen, mutta voisikohan terve itsensä rakastaminen olla hyväksi?  Hämäränpeitossa on missä se raja näiden asioiden välillä kulkee. Silti sellainen on muissa piirre, jota arvostan ja kahdehdin. Enhän koskaan toista kehuessani ja hänen mielissään olevan hymyn nähdessäni tunne muuta kuin iloa siitä, että saatoin ilahduttaa. Eräs esimerkki ihminen terveestä itsetunnosta on serkkuni (terkkuja muru jos tunnistat tästä itsesi). Rakastan kuulla kun hän puhuu ihailtavasti kropastaan ja tahtoisin itse pystyä samaan. Tahtoisin voida rakastaa itseäni samalla tavalla kuin rakastan muita. Ei siinä ole mitään itserakasta sellaisella väärällä tavalla. Eikä tarvitse olla täydellinen tai erityinen voidakseen pitää itsestään. Enhän vaadi sitä muilta, miksi ihmeessä yritän vaatia sellaista itseltäni. 

Sitäpaitsi sinisilmäisiä luonnon punapäitä on vain kaksi prosenttia maailman väestöstä. Vieläkö tuon faktan jälkeen voin väittää, etten olisi millään tavalla erityinen? ;)



Viime aikoina olen saanut paljon kohteliaisuuksia tai ainakin kommentteja itsestäni, jotka ovat hämmentäneet minua. Nämä ovat juuri olleet niitä, jotka ovat nostaneet puolustuskilven pystyyn välittömästi. Eilen työkaverini sanoi, että "katsoin tänään kun tulit, että ootpa jotenkin kauheen laiha..". Minä menin hämilleni ja mietin, olikohan katsonut väärin ja meinasiko lause jatkua jotakuinkin niin, että "sitten käännyit ja tajusin, että se oli toi kuvakulma, joka hoikistaa". Äkkiä puolustelin vyötärön kavenneen kesäkuulta kuutisensenttiä ja tauolla katsoin itseäni peilistä miettien, että näytänkö oikeasti hoikemmalta. Joskus kun on vähän hämäränpeitossa miltä näytän.. Loppupäivän oli hämmentynyt olo ja tuntui, että ryhtikin alkoi taas painua kumaraan samaan tapaan kuin ylä-asteella kun yritin tehdä itseni huomaamattomaksi.

Samoin ahdistusta aiheutti tilanne, jossa olin kirjoittanut esimiehelle viestin, että tilaisi minulle M-kokoisen työliivin. Joku työkavereistani oli sen perään; "Ida, sulle menee varmasti koko S" ja minulle nousi häpeän puna poskille sen luettuani, että enhän minä todellakaan ole kokoa S. Kirjoittaja joko erehtyi tai tahtoi hieman vitsailla kustannuksellani.

Yhtenä iltana kun tukka rasvaisena silmillä roikkuen, verkkareissa ja tuulipuvun takissa kävin kahvia töiden jälkeen ja edelläni jonottava mies kääntyi katsomaan todeten "oho, onpa kaunis nainen!" olin kuolla häpeästä ja olin jälleen kerran varma, että minua pilkattiin. 

Mistä ihmeestä tuo ajatusmaailma kumpuaa? Miksi olen tahallani näin hankala ja epäluuloinen? Kiusaaminen on jättänyt jälkensä ja tehnyt itseinhoiseksi. Ne kerrat kun joskus nuorempana olin kuvitellut näyttäväni hyvältä ja sainkin sitten osakseni solvauksia. Tätä kävi usein kouluaikoina. Jos olisi edes ripaus sitä itserakkautta, olisin vastoin toisten käsityksiä saanut pitää itsestäni juuri sellaisena, mutta sen sijaan ajauduin inhoamaan itseäni ja kuvittelemaan kaikkien kohteliaisuuksien olevan herjaamista. 

On kauhean raskasta kokoajan pilkata itseään. Esimerkiksi tämä blogiharrastus on aiheuttaa hieman harmaita hiuksia punaisteni sekaan. Julkaisenhan paljon kuvia omasta lärvistä ja kropasta, mutta mietin aina paniikissa, että näyttääköhän tämä toisten silmissä ihan typerältä ja vaikutankohan itserakkaalta. Kuvia läpikäydessäni taistelen aina itseni kanssa, että ovatko ne riittävän hyviä julkaistavaksi ja kukaan muu tuskin katsoo niitä yksityiskohtia tai näkee sen fiiliksen, joiden vuoksi minä kuvani valitsen. Siksi välillä lyön oikein itseäni kiusatakseni yli omasta mikä-on-sopivaa kaavasta ja valitsen kuvia, joita tavallaan häpeän ja haluaisin piilotella. Hemmetti sentään nainen, kyllä sinäkin saat jos muutkin.. Eikä tarvitse olla täydellinen ja virheetön voidakseen niin tehdä, ei ne muutkaan välttämättä ole.

Ole itsellesi yhtä hyvä ystävä kuin olet muille. Ole rohkeasti ja oikeutetusti ylpeä itsestäsi. Näin neuvoisin muita, mutta saankohan ja opinkohan minäkin vielä joskus? 



3 kommenttia

  1. Tosi hyvä postaus!! Kaunis olet ja rohkea! Olen kauan lukenut sun blogia ja tykkään kovasti. Tsemppiä sulle kaikkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos ihanasta, tsemppaavasta kommentistasi! :)

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Jos vierailit blogissani, jätäthän terveiset!

Kiitos kommentistasi! ♥

Back to Top