TREENAA TOSISSASI, ÄLÄ VAKAVASTI


Selailin yhtenä iltana instagramia ja vastaan tuli Kukka Laakson mielenkiintoinen ajatus jonkin lehden kannessa. Se meni kutakuinkin otsikon mukaisesti eli "treenaa tosissasi, älä vakavasti". No hitsi, sehän kiteytti kerta osumalla oman treeni tai ylipäätään elämänfilosofian täydellisesti sanoiksi!




Joskus tuntuu, että me ihan tavalliset pulliaiset yritämme omaksua liikuntaharrastuksen ja elämäntaparemontin aloittaessamme jotain kilpaurheilijoiden elämää lähentelevää ajatusmallia. On toki ainoastaan hyvä asia, että haluaa kehittyä treeneissään, mutta se, että tarvitseeko se ottaa niin kamalan vakavasti on aivan toinen asia. Missä kulkee tosissaan ottamisen ja vakavuuden raja? Minusta siinä jos treenit alkavat mennä kaiken muun elämän edelle ja ne suoritetaan oman hyvinvoinnin sekä jaksamisen kustannuksella. Jos alkaa skipata kavereiden näkemistä treenien takia, ei malta tervehtyä flunssasta tai treenaaminen sanelee aikataulut elämälle, ollaan silloin vaarallisilla vesillä.  Jos nyt esimerkiksi mieluummin tahtoisi olla näkemässä niitä kavereita, mutta pelko ja huono omatunto pakottavat lähtemään salille tai ryntäämään lenkkipolulle on juuri saavuttanut mielestäni "liian vakavaa" -asteikon. En tietenkään tarkoita tällä sitä, että aina voi luistaa treeneistä, mutta kyllä joskus voi ja jopa pidemmänkin aikavälin. Toisin kuin kilpaurheilijalla, ei tavan pulliaisella ole deadlinea tai niin vakavaa tavoitetta, että sen vuoksi tarvitsisi tinkiä muusta elämästä. Joskaan ei missään nimessä saa vähätellä jokaisen henkilökohtaisia tavoitteita, ne ovat ihan kiistatta erittäin tärkeitä. Silti treenaamisessa on loppuviimein kyse isosta kokonaiskuvasta, ei yksittäisistä päivistä ja niistä väliin jääneistä treeneistä. Treenaaminen tukee hyvinvointia, mutta ei kannata erehtyä luulemaan, että se on sen ainoa lähde. Joskus eteen vain tulee tilanteita, jolloin treenaaminen ei vain voi olla ykkösprioriteetti eikä voi elää ja hengittää pelkälle treenaamiselle. Sellainen pakonomainen elämänrytmi tuskin tuo onnea, mutta sen sijaan paljon stressiä ja vielä enemmän epäonnistumisen tunnetta niinä hetkinä, joina joutuu pakon edessä treeneistä luopumaan. Täytyy valmistautua siihen, että valitessaan treenaamisen osaksi elämää, ei homma välttämättä viikosta toiseen luistele ihan tökkimättä eteenpäin. 




Itse skippaan tai lykkään herkästi treenit tuonnemmaksi jos tilanne sen vaatii ja välillä se sitten painaakin mieltä aika tavalla. Mutta elämässä on paljon kaikenlaista aktiviteettiä ja välillä tasapainoilu kaiken sen keskellä on haastavaa, joten joskus joutuu tinkimään. Pitäisi liikuttaa niin koirat kuin hevosetkin, treenata, käydä töissä, tavata kavereita ja välillä ihan vaan ottaa rennostikin. Joskus kun menee liian kauan ja liian vauhdikkaasti eteenpäin eikä muista hengähtää, uhkaa lopulta totaali uupuminen. Silloin ei huvita enää mikään vaikka kaikista edellä mainituista asioista nauttiikin, mutta liika on liikaa. Silloin kun ylikuormittuu on parempi ottaa rohkeasti päivän tai parin aikalisä. Yleensä sen jälkeen jaksaa taas ihan uudelle asenteella. On tärkeää huomioida levon tarve ja nauttia elämästä ilman huonoa oma-tuntoa. Ei homma kaadu siihen suorittaako sen tietyn treenin tiistaina vaiko sitten vasta perjantaina jos silloin on parempi hetki keskittyä treeniin. On tietysti hyvä yrittää pysyä rytmissä, mutta joskus ei hommat mene niin kuin suunnittelee eikä treenaajan matka siihen kaadu vaikka vähän tökkääkin. 

Siinä missä joudun skippamaan treenejä, voi tasapainon vuoksi asia josta tingitään olla myös joltain muulta elämän osa-alueelta. Ei treenaaminen suinkaan ole aina se, josta ensimmäiseksi nipistetään, mutta silti se aika usein on. Se on paitsi kiinni fiiliksestä, mutta myös siitä mikä on tiukkojen aikataulujen raameissa tärkeintä juuri sillä hetkellä. On sanomattakin selvää, että tässä eläintarhassa ne eläimet menevät etusijalle, koska vastuu niiden lenkkeilystä ja hyvinvoinnista on minulla. Myöskään töitä ei voi valitettavasti skipata.. 😁 Sitten jää valittavaksi tingittävistä asioista treenit tai lepo ja se onkin sitten ihan fiilispohjalta tehtävä valinta. Täytyy ottaa tosissaan se, mitä oikeasti tarvitsee silloin enemmän.





Tämä viikko on ollut suoraan puhuen aivan hanurista ja antoikin samalla inspiraation pohdiskella näitä juttuja tekstiksi oman uskon horjuessa luulemaan, etten ota mulle tärkeää treenaamista tarpeeksi tosissani. Ensin olen viime viikosta saakka kärvistellyt spagaattitreeneissä revähtänyttä takareittä ja sen vuoksi kaikki jalkojen treenaaminen luonnollisesti jäi viimeviikolta. Sain siis spagaatin vihdoin pohjaan ja vielä helposti - en repinyt enkä pakottanut millään tavoin, mutta innokkuuteni kokeilla tuota pohjaan saakka vietyä spagaattia liian monella toistolla kostautui lopulta. Reiteen tuli pieni revähdysvamma, joka pakotti luopumaan venyttelyistä. Sen vihoiteltua kohta viikon päivät, on fiilikset olleet aika maissa. Nyt kun takareisi alkaa olla paranemaan päin ja selvisin sen kanssa kolmen yövuoron rankasta putkesta, olin päättänyt loppuviikosta ottaa tehokkaan treeniputken kun alkuviikko meni niin väsyneissä tunnelmissa. Suunnitelmani koki totaalifloppauksen kun niska päätti vetää itsensä sellaiseen jumiin, että voin todella huonosti. Tuon kivun takia pää ei käänny kunnolla ja oksettaa. Ei auta särkylääkkeet, lihasrelaxantit tai vanha kunnon jomo ice. Kuntoani kuuntelematta huono omatunto yritti takoa päähän, että voit kyllä treenata kevyesti, käydä lenkillä, ratsastaa.. liiku, liiku, liiku.. Sitten muistelin tuota Kukka Laakson lausetta ja tulin lopulta yllä pohtimiini lopputuloksiin siitä, että tosissaan ottaminen on kokonaisuuden huomioimista, siihen sisältyy myös levon tarve. Vakavasti ottaminen voi puolestaan olla oman hyvinvoinnin kustannuksella leikkimistä, joka ei joissain tapauksissa vie mihinkään tuloksiin vaan saattaa vain pahentaa asioita. Jos nyt pakottaisin itseni treenaamaan, mieli jättäisi muistiin vain tämän kauhean olon ja tämä saattaisi lopulta vaikuttaa fiiliksiini treenaamisesta erittäin negatiivisesti. 


Pakollisen levon hyväksyminen ei ole ihan helppoa, mutta yllättävän helposti sain käännettyä sen positiiviseksi. Annettuani itselleni luvan ottaa rennosti, olen hyvillä mielin imenyt itseeni motivaatiopläjäystä eri blogeista, tuoreimmasta FIT-lehdestä sekä haaveilemalla ajasta, jolloin voin taas palata treeneihin. Tarulla on työn alla mun uudet ohjelmat, joita odotan innolla. Oikeastaan koin vähän helpotuksena, että kroppa pakotti pienelle breikille, sillä se saa arvostamaan jokaista tulevaa energistä ja kivutonta treenipäivää. 





Ollaan muuten treenattu Tarun kanssa jo himpun yli kahdeksan kuukautta yhdessä. Matkaan on mahtunut paljon kaikenlaista ja välillä pidin itseäni hulluna, että hommasin PT:n kun en kokoajan voi toteuttaa projektia satalasissa, koska elämä on. Tulee muuttujia ja tilanteita, mutta niistä huolimatta on eteenpäin menty valtavasti niin kropan kuin pääkopankin kanssa. Taru on ollut valtava inspiraation ja motivaation lähde silloinkin kun on ollut rankkaa ja jaksaminen koetuksella. 

Nyt siis vähän lepoa ja sitten taas paluu treeneihin ihan uudella energialla!

Treenaamisessa ainoa vakavasti otettava asia on se, ettei se oikeasti ole niin vakavaa. 🙏


Kuvat jälleen Ville Paasimaa Photography 😘

Ei kommentteja

Jos vierailit blogissani, jätäthän terveiset!

Kiitos kommentistasi! ♥

Back to Top