TEILLE, JOTKA TÄTÄ LUETTE

Kirjoittaminen on ollut aivan pienestä saakka minulle yksi tärkeimmistä asioista. Tarinoita ja mietteiden purkamisia on laatikot pullollaan. Kun en vielä osannut kirjoittaa, piirsin tekstit laineina ja kuvia avuksi, jotta saatoin sitten lukea niitä sisaruksilleni. Ala-asteella piti kirjoittaa lyhyt aine, mutta karkasipa vähän projekti lapasesta ja lopulta tuotoksena oli 64-sivuinen kirja. Opettaja naureskeli äidilleni, että saan suoraan kympin, koska kevään lukukausi ei enää riitä sen lukemiseen, mutta hän lupasi lukea sen kesälomallaan. Silloin kun muut asiaan kuuluen tekivät koulussa annettuja tehtäviä, minä kirjoitin tai vaelsin mietteissäni tarinoiden maailmassa. Ei varmaan tarvitse täsmentää, etten loistanut koulumenestyksellä. Ahdistavissa tilanteissa mahdollisuuksien mukaan kaivoin vihkon tai kännykän esille ja aloin käsitellä tilannetta kirjoittamalla. Jos kirjoittaminen ei onnistunut, muunsin tilanteen päässäni tarinan muotoon. Esimerkiksi kiusaamistilanteet kestin parhaiten tällä tavalla kun käsittelin ne tarinankertojan perspektiivistä. Kirjoittaminen ja tarinointi on aina läsnä kaikkialla ja suuri osa minua. Tuohon rakkauteen kirjoittaa kun yhdistetään vielä visuaalisuus ja intohimo valokuvaamiseen syntyi idea alkaa toteuttaa näitä blogiksi. 



Ensimmäinen blogini Turpaterapian tarpeessa alkoi kertoa hevoslaumamme elämää sanoin ja valokuvin. Sekaan mahtui pienesti muutakin elämää, mutta jossain vaiheessa halusin kirjoittaa enemmän oivalluksistani elämäntapamuutos matkallani sekä muista sydäntä lähellä olevista asioista, jotka eivät liity hevosiin. Niin päädyin perustamaan niille asioilla oman bloginsa ja tämä on ehtinyt esiintyä monella eri nimellä, mutta mikään niistä ei tuntunut minun näköiseltäni. Kunnes eräänä päivänä kuulin radiosta Leevi and the Leavingsin kappaleen unelmia ja toimistohommia. Naureskellen muistelin tuota kappaletta, joka esiintyi usein niissä kaikissa alkoholin huuruisissa illoissa kun bailattiin baarin tanssilattialla. Jos olette kuunnelleet tuon biisin sanoja, ymmärrätte mistä puhun. Biisissä eritoten kohta "maanantai-aamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää" kertoi täydellisesti aiemman elämäni meiningistä. Olin saamaton nuori naisenalku ja myöskin totaalisen hukassa. Tajusin biisiä kuunnellessa vahvemmin kuin koskaan, että todellakin olen löytänyt elämälleni täysin uuden suunnan. On niin paljon unelmia.. ja sitten niitä toteutushommia. 

Vaikka tämä blogi on julkisesti kaikkien luettavissa, olen piilotellut sitä. Piilotteluun liittyy sellaisia asioita kuin ujous ja ripaus häpeääkin. Olen ihminen, joka kärsii esiintymiskauhusta. En halua olla asioiden keskipiste enkä tuo ajatuksiani julki kovin herkästi kun on tilanne päällä. Se lienee joku kirjoittajan ominaisongelma, koska minä tarvitsen aina aikaa ajatella asioita. Ei ole hyvä tölväistä heti mitään, koska asiaa tarkemmin ajateltuani en saatakaan olla siitä aivan sitä mieltä. Kun taas kirjoittamalla voi asiaa analysoida niin paljon kuin suinkin on tarve. 

Lisäksi olen toivottoman ujo ja taistelen asian kanssa päivittäin. Yritän opetella lievittämään sen aiheuttaimia oireita ja rohkaista itseäni tekemään niitäkin asioita, jotka hieman pelottavat. Tällä hetkellä ujous on läsnä enemmän kuin koskaan ennen. Niin paljon, etten meinaa uskaltaa lähteä kotoa ihmisten ilmoille, sillä olen astunut vihdoin bloggaajana esiin piilostani. Blogin julki tuominen somessa esimerkiksi sen oman facebooksivun kautta oli valtava askel tavoitteessani hoitaa ujouttani. Pelkäsin, että ihmiset pitäisivät blogiani jotenkin typeränä. En uskaltanut kutsua blogin facebooksivuille ketään kuukausiin, koska pelkäsin niin kamalasti, ettei kukaan vastaisi kutsuuni ja se todistaisi minulle sen, että ihmiset todellakin pitäisivät blogiani täysin typeränä juttuna. Eilen itseni kanssa pitkän aamun taisteluani, julkaisin kaikilla somekanavillani linkin tuoreimpaan postaukseeni. Minua jännitti suunnattomasti tehdä niin, mutta hammastapurren ajattelin, että menkööt.. 

Nyt tätä tekstiä kirjoittaa erittäin liikuttunut ja hyvin hämmentynyt bloggaaja. 

 Saan kommentteja blogiini harvoin, mutta sen sijaan todella suureksi yllätyksekseni palautetta on tullut ripotellen pitkin vuotta joko kasvokkain, facebookissa tai instagramissa. Uskomatonta! Ei ole sanoja kertomaan miten paljon merkitsee antamanne palaute ja rohkaisevat sanat! Tänä aamuna palautetta on tullut useampi, jotka olivat saada kyyneleet kihoamaan silmiin liikutuksesta. Ihanaa miten paljon on välittäviä ihmisiä.. Kun ottaa huomioon kuinka paljon puhunut läheisilleni kokemastani yksinäisyyden tunteesta ja pohtinut sitä täällä blogissakin, on hämmentävää saada tietää, ettei sittenkään ole yksin. Se tieto saa olon helpottuneeksi ja niin onnelliseksi. Aikoinaan tätä blogia perustaessa yksi ajatus muiden joukossa oli, että ehkä löydän tätä kautta saman henkisiä ihmisiä kun nykyään tuntuu, että ainoa paikka tavata ketään on lymyillä somessa.  

Kiitos kun jaatte tätä blogia kanssani! Kirjoittaminen ja kuvaaminen ovat minulle tärkeitä, mutta vielä arvokkaampaa siitä kaikesta minulle tekee se, että saan jakaa sitä teidän kanssanne. Etenkin nyt kun googlen sivuanalyysin näyttämät kävijät ovat alkaneet saada kasvoja, joita ruudun toisella puolella on kirjoituksiani lukemassa. Kiitos rohkeudestanne antaa palautetta henkilökohtaisesti minulle. Arvostan suunnattomasti sellaista! Autatte minua selviämään ujoudestani ja uskomaan aina vain ripauksen verran enemmän itseeni. Nostan pään pystyyn ja lähden reippaasti ulos enkä enää halua ajatella, että minulla olisi jotain piiloteltavaa tai hävettävää blogini suhteen.

Kiitos siitä kaikille teille! ♥ 

Mona, saat olla kuvittamassa tätä kanssani, sillä olet aina rohkaissut ja potkinut eteenpäin kun minä olen blogiani vähätellyt.. ja tietenkin erityisen isot kiitokset kun olet toiminut lukemattomia kertoja kärsivällisenä kameramiehenä kuvausvisioita toteuttaessa.. 😘