En ole kirjoittanut blogia aikoihin ja jos totta puhutaan, olen pakoillut tätä. Hetkittäin on tehnyt mieli paiskata koko roska johonkin bittiavaruuden syvimpään syöveriin. Kaikki tänne suoltamani sisällön irvikuvatus on tuntunut jotenkin todella tekopyhältä, niin blogissa, kuin elämässä täällä ruudun toisellakin puolen. Olen ollut aika hukassa. Vuoroin kadottanut itseni, löytänyt uudelleen ja kadonnut jälleen. Välillä olen uskonut tietäväni ja oppineeni jo jotain tästä elämästä, kunnes olen tajunnut, etten tiedä vielä mitään. Kuka minä oikein olen ja mikä minä olen mistään puhumaan? Saati kirjoittamaan blogia hyvinvoinnista, jonka takana olen itse voinut niin huonosti, ettei pahemmasta väliä.
Totuus on, että paloin loppuun. No, nyt se on sanottu ääneen kaikelle kansalle. En ollutkaan mikään täydellinen tehotyttö.
Ylisuorittaminen ja sen aiheuttama loppuunpalaminen ei ole mikään pikkujuttu, silti minä vain syytin ja kiusasin itseäni. Laiskuutta, mielsin minä ja kirin tahtia entisestään. Niin mentiin pitkän aikaa, kunnes lopulta tuli se päivä kun en enää jaksanut. En treenata, en välittää itsestäni enkä mistään muustakaan. Oikean ruuan sijaan lohduttauduin herkuilla, itkeskelin ennen töitä, niiden jälkeen ja vapaapäivät haahuilin kotona kykenemättä tarttumaan mihinkään. Pelkkä salaatin pilkkominen oli niin järjettömän tuntuinen työmaa, etten kyennyt siihen mitenkään. Jokainen päivä oli vain pohjaton väsymystä ja vihaa itseään kohtaan. Taas sitä ollaan se pullea punatukkainen tyttö, joka on aina vähän huonompi kuin kaikki muut. Parempi tunkea pää takaisin puskaan ja olla niin kuin ei olisikaan. Tiesin, että touhu oli vain kilpajuoksu loppua vastaan, mutta enhän minä saanut valittaa, väsyä tai hakeutua sairaslomalle. Enkä etenkään missään nimessä voinut kertoa totuutta tilanteestani.
Lopullinen stoppi tuli vasta kun sain meidän koulutehtävänä olleen firstbeat mittauksen analyysin käteen. Katselin otantapäivien kovin punaviivaista analyysia ja tajusin, ettei väsymys ollutkaan kuviteltua tai laiskuutta vaan aivan totisinta totta. Palautumiseni oli olematonta, oikein huikeat 7 pistettä 100sta. Ei hitossa, en antaisi tällaisen olla minun elämääni. Haluan olla se energinen ja iloinen Ida, joka nauttii tekemisen meiningistä, huolettomasta chillailusta, elämästä ja kaikesta siitä, mikä tästä tekee elämisen arvoista. En antaisi enää elämän olla suorittamista ja selviytymistä päivästä toiseen. Pohdin ja pyörittelin asioita kauan ja mietin, miten järjestää asiat niin, että elämä tuntuisi jälleen elämisen arvoiselta. Päädyin kuitenkin aina ajatusten umpikujaan ja tajusin, ettei pakotietä olisi. Olinhan jo luopunut kaikesta eikä tuntunut olevan enää mitään mistä karsia. Sen tajuttuani ahdistus oli kuristaa hengiltä, mutta kai sitä olisi tyydyttävä kohtaloonsa. Opiskelu, ratsastus, treenit, aika koirien kanssa.. Alkuvuoden aikana tein niitä asioita enää hyvin vähän, jos ollenkaan, vaikka juuri ne tekevät tästä elämästä sen arvoista. Ei vain ollut voimia mihinkään. Enää jäljellä oli vain yksi elämän osa-alue, josta voisi luopua saadakseen energiaa muualle, mutta eihän kunnolliset ihmiset sellaista tee, joten työnsin ajatuksen syrjään. Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, alkoi kypsyä ja pikkuhiljaa se lakkasi tuntumasta mahdottomalta. Epäilin rohkeuttani tehdä sitä ja mietin, että kai sitä nyt jotenkin kitkuttelisi eteenpäin, ehkä sitten joskus helpottaa... Viimeisen asti jahkailin ja epäröin, mutta lopulta eräänä aamuna tein sen lopullisen päätöksen, allekirjoitin paperin ja lähdin kädet täristen ja hermotuksesta hikoillen ajamaan töihin. Kun olin ojentanut irtisanomisilmoituksen esimiehelle, olo oli aika epätodellinen..
Ei helkkari, otinpa sitten loparit töistä. 😱
Kuvitelkaa, vakituisesta duunista.. Hullu. Tokihan olisinhan voinut ottaa sairaslomaa ja jäädä vetämään happea, mutta tiesin, ettei se ole pysyvä ratkaisu mihinkään eikä oikein ketään kohtaan. Olihan homma tuttua ja turvallista, mutta jatkuvasti se riiteli oman arvomaailman ja tulevaisuus haaveiden kanssa. Siksi vähän vastuuton päätökseni irtisanoutumisesta tuntui tuolloin kertakaikkiaan ainoalta ratkaisulta ja nyt se tuntuu elämäni parhaalta päätökseltä. Hyppy pois oravanpyörästä, kohti tuntematonta ja niitä unelmia, jotka tuntuvat toteuttamisen arvoisilta. Voihan olla, että elämä antaa vielä tästä päätöksestä kunnolla turpiin, mutta parempi katsoa vaihtoehdot kuin katua. En halua elää elämääni niin, että myöhemmin vain mietin katkerana "olisi pitänyt". Haluan tämän elämän loppumetreillä sitten aikanaan todeta "hitto, olipahan muuten hyvä reissu!" enkä miettiä, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin.
Väsymys ei tullut vuodessa eikä kahdessa ja viimeisimmät niistä menivätkin vähän liian lujaa. Saatoin yövuorojen välissä nukkua pari tuntia ja heti herättyäni pyyhältää tunnin lenkille. Sieltä jatkot salilla ja vielä jos puhtia piisasi saatoin käydä ratsastamassa. Ei ollut päivää, jolloin olisin levännyt.
En kuitenkaan aivan tyhjän päälle heittäytynyt. Olin ennen irtisanoutumista järjestänyt itselleni sopivasti uutta puuhaa, koska eihän luonne olisi antanut periksi jäädä täysin lorvimaan. Edustajan hommasta Biancanevellä kerroinkin edellisessä postauksessa, mutta se lisäksi olen ohjannut huhti- ja toukokuun ajan lasten jumppakouluja. Olen ollut niistä suunnattoman innoissani ja nauttinut joka hetkestä! Taisin löytää oman juttuni vaikka en ikinä ajatellut, että haluaisin tehdä töitä lasten parissa. 😍 Näiden asioiden lisäksi minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, mihin tämä elämä aikoo minua viedä. Oli mieletön fiilis jättää vakkariduunin pallo jalasta ja katsoa, mitä muuta tällä elämällä on tarjota. Ensisijaisesti haluan keskittyä valmistumaan, saada paperit ja laittaa kaikki panokset siihen, mitä haluan tehdä isona.
Tähän aika radikaaliin päätökseen ajanut väsymys ei tullut vuodessa eikä kahdessa ja viimeisimmät niistä menivätkin vähän liian lujaa. Saatoin yövuorojen välissä nukkua pari tuntia ja heti herättyäni pyyhältää tunnin lenkille. Sieltä jatkot salilla ja vielä jos puhtia piisasi saatoin käydä ratsastamassa. Ei ollut päivää, jolloin olisin levännyt. Silloin kun oli pakko olla levossa, stressasin sitä, että en päässyt liikkeelle. En koskaan osannut kieltäytyä mistään, ahnehdin enemmän töitä ja tekemistä kuin mihin voimat todellisuudessa riittivät. Nyt kun olen alkanut toipua siitä tolkuttomasta väsymyksestä, ovat ajatukset kirkastuneet jo sen verran, että tajuan käyneeni aika kovan koulun itseni ja elämän kanssa.
Aikani ryvin epäonnistumisen suossa. Lopulta päätin, ettei mennyt saa jäädä historiaan heikkoutena eikä itsesäälissä rypeminen vie minua minnekään. Sen sijaan voin ajatella, että kaikki eletty ja koettu tulee olemaan juuri se vahvuus, joka tekee minusta ammattilaisen hyvinvointi- ja liikunta-alalle ja ennenkaikkea edes hitusen paremman ihmisen. Nyt ymmärrän, että jokainen meistä on lopultakin vain ihminen eikä se ole heikkous vaan elämää. Tiedän, että syvästäkin suosta voi päästä ylös ja jatkaa matkaa. Ja voi olla onnellinen vaikka painaisikin muutaman kilon liikaa. Tai vaikka sen komean kympin, minkä minä olen ottanut. BOOM! 💣Nyt se turhaakin turhempi uutispommi on paiskattu menemään ja olen yhä elossa, kuvitella. Eikä ketään edes kiinnosta, joten se siitä. Mutta oikeesti, se on ollut menneet kuukaudet elämän kärkikriisejä, voitko tuntea tuskan? Et ja oikeastaan nyt huvittaa jo vähän itseäänkin. Ei elämä parin vatsamakkaran kanssa ole yhtään hullumpaa.
Onneksi hetkellinen treenikipinän hiipuminen oli vain ohimenevää. Hetken pelkäsin ihan tosissaan, etten saisi sitä enää syttymään, mutta onneksi pelkoni oli täysin turha ja tiedän, että täältä sitä noustaan jälleen. En itseasiassa ole epäonnistunut vaikka liian kauan väitin itselleni niin. En ehkä kyennyt ylläpitämään unelmieni vartaloa, mutta onnistuin silti luomaan itselleni pysyväksi tapoja, jotka kantavat pitkälle terveemmässä ja suorituskykyisemmässä elämässä eikä niiden edellytys ole vaa'an kautta käynyt ruoka tai kyykkääminen kuolemaan saakka. En enää tavoittele täydellistä vartaloa vaan parempaa oloa ja parasta versiota itsestäni. Enkä enää milloinkaan yritä olla jotain, mitä en ole ja se on ensiarvoisen tärkeä asia kun ajatellaan hyvinvoinnin kokonaiskuvaa. Jos ei koskaan nauti siitä mitä on, ei koskaan tule nauttimaan mistään. Minä kompastuin juuri siihen, ettei mikään riittänyt. Tulin sokeaksi ja ahneeksi, halusin aina vain enemmän ja parempaa. Ajattelin, että olen onnellinen sitten kun.. Kun mitä? Elämä on tässä ja nyt, ei viiden kilon tai sentin päässä. Mielen hyvinvointi on kaiken edellytys, mutta tietenkin toivon, että myös kroppa alkaa voida nyt paremmin kun nälkä- ja univelat alkaa olla maksettu. Aika alkaa keskittyä oikeisiin asioihin ja unelmiin, elää itsensä näköistä elämää. Tehdä sellaista työtä, joka on omien arvojen mukaista ja jota saa tehdä suurella sydämellä.
En myöskään aio paiskata blogiani roskiin vaikka kauan se tuntui ainoalta ratkaisulta. Olipa sen sisältö millaista roskaa hyvänsä, olen se kuitenkin minä kaikkine kirjoituksineen. Se ei ole oikeassa tai väärässä, se on vain elänyt mukana niitä ajatuksia ja vaiheita, joita elämä on eteen heittänyt. Sen kuuluu olla mukana matkassa kun lähdetään kohti uusia unelmia ja toteutushommia. 🙏
ps. Remontin etenemisestä on kyselty ja lupaan tehdä siitä postausta piakkoin.. 🙋Ja varmaan huomasitkin, että blogin osoite on vaihtunut uuteen -> www.unelmahommia.fi 😏
Ei kommentteja
Jos vierailit blogissani, jätäthän terveiset!
Kiitos kommentistasi! ♥